When life is hard

Osa 5. When you're gone

2008-02-05T15:31:00+02:00

Mä katselin itseäni peilistä ja mietin. Mä mietin kaikkea tapahtunutta. Serenaa, äitiä, itseäni, Emilyä, Luciaa ja merta. Me oltiin heti Emilyn ja Lucian kanssa lähdetty niiden loma-asunnolta äidin soiton jälkeen. Kotona äiti oli jo järjestämässä hautajaisia. Se halusi, että Serena haudattaisi meidän pihaan. Hautajaiset oli pian valmisteltu. Eihän sinne tullut kukaan muu kuin mä, äiti ja Will. Mä kysyin äidiltä, miksi se kutsui Willin.
"Will tulee mun tueksi…ja sun", äiti oli vaan sanonut. Mä olin tuhahtanut ja lähtenyt huoneeseeni.
Ja nyt oli se päivä. Hautajaiset. Mä olin ollut koko päivän omissa oloissani. Mä en halunnut kuulla Willin pahoitteluja. Tai kenenkään muun, ketkä pistäytyivät käymään. Ne eivät olleet edes tunteneet Serenaa.

Hautajaisten alkaessa mä uppouduin taas omiin ajatuksiini. Papin puheet menivät multa ohi. Mun päähän ei mahtunut muuta kuin Serena. Mä näin silmissäni mun ja Serenan leikkivän nukkekodilla. Sitten rakentamassa puumajaa. Kuvat vilisivät mun silmien edessä. Mua harmitti, että lopussa mä ja Serena oltiin riidelty niin paljon. Mä olin hukannut kaiken tärkeän ajan sen kanssa. Nyt mä en enää koskaan näkisi Serenaa tai halaisi sitä.

Mun katse kääntyi äitiin, mutta käänsin sen heti pois. Miten nopeasti mun tunteet olikaan muuttuneet sitä kohtaan. Kaikki oli äidin syytä. Se oli tönäissyt Serenaa. Se oli vienyt Serenan multa. Sitä mä en koskaan unohtaisi.

Pappi lopetti. Will ja äiti nousi seisomaan. Mäkin nousin. Äiti yritti tulla halaamaan, mutta mä työnsin sen pois. Se ei saisi koskea muhun enää koskaan.
"Älä koske muhun! Älä koske, älä koske!" Mä huusin äidille. "Murhaaja!"
Äiti katsoi mua ihmeissään ja se oli ihan itkun partaalla. Mäkin tunsin kyyneleiden tulevan ja lähdin juoksemaan pois.

Äiti ja Will jäi katsomaan kun mä juoksin pois. Äiti seisoi hetken paikallaan. Sitten se lähti juoksemaan mun perään.

Mä näin oven avautuvan mun perässä ja huomasin tuijottavani äitiä.
"Kayla…", äiti kuiskasi ja yritti lähestyä mua. Mä kavahdin taaksepäin ja huusin taas:
"Älä koske! Murhaaja!"
Äidin silmiin nousi kyyneleitä. Mäkin itkin.
"Kayla…Kayla…", äiti kuiskaili.
Mä tuijotin äitiä silmät sumeina kyynelistä.
"Mä en halua nähdä sua enää koskaan. Sä tapoit Serenan!" Mä huusin lisää itkuisella äänellä.

Äiti pyyhki kyyneleensä pois.
"Älä sano niin", äiti jatkoi kuiskaamista.
"Mä en puhu murhaajien kanssa", mä sanoin ja äidin silmiin nousi uudet kyyneleet. Se ei kestänyt enempää vaan kääntyi pois ja lähti. Mä kuulin ulko-oven lyötävän kiinni ja kaaduin lattialle.
"Serena…" mä kuiskailin vuorostani ja itkin. Jostain mä sain ylimääräistä voimaa vaihtaa unipukuun ja raahautua sänkyyn. Mä itkin vielä pitkään, ennen kuin nukahdin.

Yöllä mä heräsin. Mulla oli sellainen tunne, että mä en saisi nyt nukahtaa uudelleen. Mä annoin katseeni harhailla ympäri mun huonetta. Ikkunan kohdalla mun sydän jätti yhden lyönnin väliin. Ikkunan luona seisoi Serena. Kun meidän katseet kohtasivat, Serena hymyili varovasti.
"Serena!" Mä huudahdin ja lähdin ikkunalle.

Kun mä pääsin ikkunalle, ulkona ei ollutkaan ketään. Mä tajusin nähneeni näkyjä ja huomasin itkeväni taas. Mä seisoin ikkunan luona vielä kauan, kuin odottaen Serenan ilmestyvän jostain. Kun en enää pystynyt valvomaan, menin nukkumaan. Mä en tiennyt kuinka suuren virheen teinkään.

Ja siinä olikin tämä osa. Toivottavasti piditte.
Kommenttia!
- Arianna

Osa 4. The day you slipped away

2008-01-27T18:57:00+02:00

Mä ja äiti istuttiin kolkossa sairaalaan odotushuoneessa. Viereisellä tuolilla tuhisi nukkuva vanhus. Se oli kai tottunut sairaaloihin. Mä en ollut. Eikä varmaan äitikään. Me ei kovin usein käyty sairaaloissa. Äidin mukaan taudit hoituivat nukkumalla ja lepäämällä, tai sen tapauksessa viinalla. Mä vilkaisin äitiä. Äidin pää nuokkui, mutta se yritti pysyä hereillä. Muakin vähän väsytti, mutta mä ajattelin, että jos mä nukahtaisin, nukahtaisi Serenakin, mutta vaan lopulliseen uneen.
"Anteeksi? Teille olisi puhelu", kuului sairaanhoitajan ääni. Mä hätkähdin ja näin äidin nousevan.

Pian äiti palasi.
"Sen Emilyn äiti soitti. Ne oli nähnyt ambulanssin ja kysynyt muilta naapureilta mitä tapahtui", Äiti kertoi. Mä tuijotin äitiä mitään sanomatta.
"Ne ajatteli, että sun ois parempi päästä pois sairaalasta, jonnekin muualle, missä pystyisit ajattelemaan rauhassa kaikkea tapahtunutta", äiti jatkoi.
Mä olin vieläkin hiljaa.
"Niin ne sitten tarjoutui ottamaan sut mukaan täksi viikonlopuksi niiden loma-asunnolle. Eikö olisikin kivaa?" Äiti yritti puhua pirteästi ja saada aikaan hymyntapaisen.
"Mutta Serena! Mitä jos se…", mä huudahdin, mutta mun ääni vaimeni loppua kohti.
"Mä soitan heti sulle, jos jotain tapahtuu", äiti lupasi.

Mä sitten suostuin lähtemään Emilyn perheen mukana niiden loma-asunnolle. Tai oikeastaan Emilyn isä ei ollut mukana, koska sillä oli liikaa töitä. Heti kun me saavuttiin pitkän automatkan jälkeen loma-asunnolle, Emily veti mut mukanaan asunnon takapihalle. Siellä kimalteli sininen meri. Mä huokaisin. Emilykin hymyili. Me vaihdettiin uimapukuihin ja Emily juoksi kiljuen mereen. Emilyn innostus tarttui muhunkin ja juoksin sen perässä. Me uitiin koko päivä ja leikittiin rannalla. Mä pystyin unohtamaan Serenan ja pitämään hauskaa.

Illalla me syötiin Emilyn äidin, Lucian, tekemää spagettia. Lucia kohteli mua kuin perheenjäsentä. Se huomautti kun puhuin ruoka suussa tai kun röyhtäilin. Emily sai kuulla samoista asioista. Kaiken keskeytti kuitenkin puhelimen pirinä. Emily kiirehti vastaamaan ja pian se huusi mua puhelimeen.

"Kayla", mä vastasin puhelimeen. Puhelimen toisesta päästä kuului nyyhkytystä.
"Haloo?", mä kyselin pelokkaana.
"Serena…", mä tunnistin äidin värisevän äänen.
"Äiti, mitä Serenasta?" Kysyin, vaikka tiesin mitä oli tapahtunut. Kyynelet alkoivat valua pitkin mun poskia.
"Serena kuoli", äiti sai sanottua.
Mä parkaisin ja paiskasin puhelimen kiinni.

Samassa Lucia saapui huoneeseen. Lucia kiersi kätensä mun ympärille ja halasi. Mä tukeuduin Luciaan ja itkin. Lucia kuiskaili sanoja mun korvaan ja yritti lohduttaa. Mun päässä kaikui vain kuitenkin kolme sanaa. Serena oli kuollut.

Minä olen todella laiska, joka selittääkin miksi osassa kesti näin kauan. Seuraava osa tulee nopeampaa, n. viikon kuluttua tai aikaisempaa.
Kommenttia?
- Arianna

Osa 3. Keep Holding On

2007-12-30T20:19:00+02:00

HUOM! Tämä kappale auttaa pääsemään oikeaan tunnelmaan lopun kanssa. Sitä voi vaikka kuunnella taustalla samalla kun lukee...

Jotenkin mä olin taas joutunut koulun jälkeen Emilyn seuraan. Tällä kertaa me oltiin niillä. Emilyllä oli ihana vaaleanpunainen huone, jota mä kehuinkin sille. Emily sano mulle, että se inhosi sen huonetta ja että sen äiti oli luvannut, että ne vois sisustaa sen uudestaan sinisen erisävyillä.
Me ei kauaa ehditty tekemään mitään, kun yhtäkkiä mun suu lähti puhumaan itsestään. Mun oli pakko päästää kaikki ulos. Mä kerroin meidän entisestä elämästä, eilisen päivän ja yön tapahtumista. Emily kuunteli koko ajan tarkkaavaisena ja lohdutti mua.

Mun harmikseni mun piti lähteä kotiin syömään. Mä ja äiti istuttiin hiljaa ruokapöydässä, kummankin syödessä omaa ateriaansa. Pian mun oli pakko kuitenkin kysyä:
”Miksei Serena oo syömässä?”
Äiti oli hetken hiljaa kunnes sanoi:
”Miten koulussa meni?”
”Äiti, missä Serena on?” Mä kysyin uudestaan.
”Se jakorasia ei tähän taloon enää palaa!” Äiti ärähti yhtäkkiä.
Samassa ulko-ovi läimäytettiin kiinni. Äiti nousi pöydästä ja kiirehti eteiseen. Mä menin perässä.

Oven luona seisoi Serena. Se tärisi raivosta enkä mä ollut koskaan nähnyt sitä noin vihaisena. Sen silmät loistivat halveksuntaa.
”Minäkö jakorasia? Kerrotaanko Kaylalle vähän sen vanhemmista?” Serena huusi vihaisena.
Äiti hätkähti ja tuijotti Serenaa. Mä pysyin ihan hiljaa ja seisoin nurkassa pelokkaana.
Sitten äiti sai voimansa takaisin.

Äiti harppo Serenan luo ja sanoi hiljaa:
”Sinä teit päätöksesi. Minä sanoin, ettei sinulla ole enää mitään asiaa tähän taloon”
Serena seisoi paikoillaan, kunnes sylkäisi päin äidin kasvoja. Serena oli jo kääntymässä pois, kunnes äiti tajusi sen teon. Ihan kuin sen päässä olisi naksahtanut tai jotain, mutta sitten se alkoi raivota Serenalle. Sitten tapahtui jotain uskomatonta. Äiti tönäisi Serenaa. Serena kiljahti ja alkoi kaatua.

Kuin hidastettuna mä katsoin Serenan kaatumista.
”Serena!” Mä huusin ja ajauduin kauhun valtaan.
Serenan käsi ojentui mua kohti, ihan kuin se yrittäisi pyytää mun apua. Kyyneleet silmissä mä yritin tarttua Serenan käteen, mutta se oli liian kaukana.
"Serena!” Mä huusin uudestaan Serenan pään kolahtaessa oveen.
Mä juoksin Serenan luo ja otin sen kylmän käden mun omaan pieneen käteeni.
”Serena”, mun silmät täyttyivät uusista kyynelistä.

Jossain kaukana mä kuulin äidin tärisevän äänen:
”Tyttäreni…loukkaantunut…raskaana…nopeasti…”

Mä suljin korvani äidiltä ja itkin.

You're not alone
Together we stand
I'll be by your side, you know I'll take your hand
When it gets cold
And it feels like the end
There's no place to go
You know I won't give in
No I won't give in

Keep holding on
'Cause you know we'll make it through, we'll make it through
Just stay strong
'Cause you know I'm here for you, I'm here for you

Olkaapa hyvä taas hieman myöhästyneestä osasta. Anteeksi jos osasta tuli kökkö, mutta minun oli vaikea kirjoittaa sitä. Lopussa olevat sanat ovat Avril Lavignen kappaleesta Keep Holding On.
Ja nyt kaipaan kommenttia.
- Arianna

Osa 2. Why was she crying?

2007-12-15T11:44:00+02:00

Meidän ongelmat alko heti seuraavana päivänä. Mä olin tulossa koulusta ja menossa huoneeseeni, kunnes kuulin vessasta itkua. Mä menin kiinni oveen ja yritin kuunnella ketä siellä itki, tai miks. Äiti se ei voinut olla, sillä sen ääni kuulu olohuoneesta, se puhu kai puhelimessa.
"Serena?" Mä kysyin varovasti.
Itku lakkasi.
"Häivy!" Kuului Serenan tärisevä ääni.
Mä en uskaltanu sanoo Serenalle vastaan, joten päätin lähtee kertomaan äidille.

Mä riensin olkkariin, mutta siellä mua odotti yllätys.
"Äiti, mul on…", mä ehein sanoo kunnes huomasin, et äidil oli seuraa.
"No mitä, kulta?" Äiti kikatti.
Mä inhoon äitii kun se tuo jonkun miehen meille. Siitä tulee kikattava teinityttö. Mä tuijotin äitii pahasti ja tunsin olevani tosi pettynyt. Kai mä oletin, että tässä "uudessa elämässä" äiti ei enää jahtaisi miehiä ja toisi niitä kotiin.

Samassa kuulin ääntä eteisestä:
"Kayla! Mä tulin nyt!"
Mä käännyin ympäri ja näin vaaleahiuksisen tytön loikkivan mun luo. Mä olin ihan unohtanut. Emily asu meidän naapurissa, ja se oli ainoa ketä suostu koulussa olemaan mun kanssa. Muiden mielestä mä olin "outo uus tyttö". Ei Emily hirveen kiva oo, mutta en mä halunnu olla törkeä, kun se pyysi pääsiskö se meille kylään.
Äiti nousi ylös sohvalta ja alko kikatellen puhumaan:
"Ai hei! Sä oletkin Emily! Mä olen Kaylan äiti Ellen ja tässä on Will. Pitäkää te tytöt hauskaa!"
Mä pudistin päätäni ja raahasin Emilyn mun ja Serenan huoneeseen. Ainakin sain tietää sen miehen nimen.

Mun huoneessa Emily avasi taas suunsa.
"Mä en tiennyt, että sun isän nimi on Will! Munki isä on Will!" Emily huudahti.
Mä pudistin päätäni. Emilyltä meni hetki miettiä.
"Ai. Will ei oo sun isäs. No missä sun isäs sitten on?"
Mä käännyin, ettei Emily ois nähnyt mun kyyneliä, jotka vieri pitkin mun poskia. Emily mietti taas hetken. Sitten sen silmät laajenivat lautasten kokoisiksi.
"Eikä…Ei sun isä…", Emily sanoi, mutta vaikeni sitten. Se katui kysymystään.
Mä pyyhin mun kyyneleet ja vaihdoin puheenaihetta.
"No, mistä sä tykkäät?" Mä kysyin arasti.
"Mä rakastan merta!" Emily innostu, ja merestä sainkin kuulla loppupäivän.

Emilyn ja Willin lähdön jälkeen mä menin suoraan nukkumaan. Joskus puoliltaöin kuitenkin heräsin hirveeseen mekkalaan. Mä erotin Serenan ja äidin äänen. Ne riitelivät. Äiti huusi ja Serena itki. Mä yritin kuunnella mitä ne puhui, mutta pian tuli hiljaista, ja alkoi kuulua askelien ääniä. Mä vedin äkkiä peiton päälleni ja esitin nukkuvaa. Ovi avautui ja nyyhkyttävä Serena astui sisään. Serena hääräsi hetken jotain ja sitten se raahautu sänkyyn.

Serena nukahti heti, ja mä uskalsin kääntyä katsomaan sitä. Näki selvästi, että se oli itkenyt. Mä tiesin, että tää liitty siihen aikaisempaan, kun kuulin Serenan itkevän vessassa. Ja se oli jotain mistä äiti ei tykännyt ja niille oli tullut riita. Mä huokaisin. Mä en pystyisi nukkumaan koko yönä kun miettisin vaan Serenaa ja mitä ongelmia sillä oli. Lopulta mä nukahdin ja vaivuin unien maahan, autuaan tietämättömänä mitä seuraavana päivänä tapahtuisi.

Jeps, tässä taas uusi osa. Anteeksi, että kesti niin kauan, mutta voitte syyttää koeviikkoani.
Ja lupaan, että ensi osaan sisältyy draamaa :D
Kommenttia?
- Arianna

Osa 1. This could be the start of something new

2007-12-04T20:23:00+02:00

Hei ja tervetuloa seuraamaan uutta tarinaani! Varoitan heti alkuun, että osat ovat lyhyitä, mutta nyt lukemaan!

Moi! Mun nimi on Kayla. Me ollaan just muutettu mun perheen kanssa Oasis Valleyhin. Nii, mun perhe. Mun pitäis varmaan sanoa jo alkuun, että mä rakastan niitä kaikkia, vaikka meillä ei muuta yhteistä olekaan kuin oranssit hiukset. Jospa mä kertoisin mun perheestä…

Mul on yksi isosisko. Sen nimi on Serena ja silläkin on oikeesti oranssit hiukset. Muuta mä en oikeastaan siitä osaakaan sanoa. Mä muistan kun me aina pieninä leikittiin yhdessä ja meillä oli niin hauskaa, mutta nykyään Serena on ihan erilainen. Äiti sanoo, että Serena on vaan Siinä iässä. Mä en tiedä mitä äiti tarkoittaa, mutta toivon ettei mulle koskaan tuu Sitä ikää.

Äidin nimi on Ellen. Sillä on ollut lähiaikoina tosi rankkaa. Se on just ollut ilman alkoholia jo kaksi kuukautta. Äiti on mulle tosi tärkeä. Ilman sitä mä en vois elää.

Siinä sitten oli meidän perhe. Sä varmaan ihmettelet missä mun isä on. Mun rakkain harrastus, maalaus, liittyy siihen. Mun isä oli kuulemma tosi hyvä maalaamaan ja se rakasti sitä kuten mäkin. Isä kuoli autokolarissa, se oli äidin kertoman mukaan menossa johonkin taidekauppaan. Pari viikkoo isän kuoleman jälkeen äiti sai tietää olevansa raskaana. Mä pyydän usein Serenaa kertomaan miltä isä näytti. Serena ei kuitenkaan muista. Äidiltä mä en uskalla kysyy, sillä se on hävittänyt kaikki isästä muistuttavat jutut ja puhuu siitä tosi harvoin. Se on äidin tapa käsitellä surua, Serena sano joskus, kun me viel oltiin tosi läheisii. Niinpä mä siis aina maalaan mielikuvitusmiehiä ja mietin kuka niistä on mun isä. Mä en koskaan maalaa samanlaista kuvaa.

Mä olin silloinkin maalaamassa, kun Serena juoksi meidän huoneeseen.
"Tuu keittiöön, mutsi on tehny ruokaa ja sillä on jotain asiaa", Serena selitti.
Mä en ymmärrä, miks Serena on alkanu sanoo äitii Mutsiks. Kai se kuuluu Siihen ikään. Kuitenkin mä lähin Serenan perässä keittiöön.

Äiti istu keittiössä. Se oli tehny voileipiä. Mä ja Serena mentiin paikoillemme ja otettiin leivät. Sit äiti alkoi puhua:
"Mä tien, et meillä on ollut tosi vaikeeta. Raha ei oo aina riittäny ja mä olen sekoillu kännissä. Se kuitenkin muuttuu nyt. Mä olen saanut uuden työpaikan. Meidän elämä muuttuu nyt. Ja se muuttuu hyvään suuntaan"
Äiti ei tiennytkään kuinka väärässä oli.

Tähän loppuukin ensimmäinen osa. Kommenttia?
- Arianna
Ps. Jos tykkäsit tarinasta, käy lukemassa myös LC:täni.