Mä ja äiti istuttiin kolkossa sairaalaan odotushuoneessa. Viereisellä tuolilla tuhisi nukkuva vanhus. Se oli kai tottunut sairaaloihin. Mä en ollut. Eikä varmaan äitikään. Me ei kovin usein käyty sairaaloissa. Äidin mukaan taudit hoituivat nukkumalla ja lepäämällä, tai sen tapauksessa viinalla. Mä vilkaisin äitiä. Äidin pää nuokkui, mutta se yritti pysyä hereillä. Muakin vähän väsytti, mutta mä ajattelin, että jos mä nukahtaisin, nukahtaisi Serenakin, mutta vaan lopulliseen uneen.
"Anteeksi? Teille olisi puhelu", kuului sairaanhoitajan ääni. Mä hätkähdin ja näin äidin nousevan.


Pian äiti palasi.
"Sen Emilyn äiti soitti. Ne oli nähnyt ambulanssin ja kysynyt muilta naapureilta mitä tapahtui", Äiti kertoi. Mä tuijotin äitiä mitään sanomatta.
"Ne ajatteli, että sun ois parempi päästä pois sairaalasta, jonnekin muualle, missä pystyisit ajattelemaan rauhassa kaikkea tapahtunutta", äiti jatkoi.
Mä olin vieläkin hiljaa.
"Niin ne sitten tarjoutui ottamaan sut mukaan täksi viikonlopuksi niiden loma-asunnolle. Eikö olisikin kivaa?" Äiti yritti puhua pirteästi ja saada aikaan hymyntapaisen.
"Mutta Serena! Mitä jos se…", mä huudahdin, mutta mun ääni vaimeni loppua kohti.
"Mä soitan heti sulle, jos jotain tapahtuu", äiti lupasi.


Mä sitten suostuin lähtemään Emilyn perheen mukana niiden loma-asunnolle. Tai oikeastaan Emilyn isä ei ollut mukana, koska sillä oli liikaa töitä. Heti kun me saavuttiin pitkän automatkan jälkeen loma-asunnolle, Emily veti mut mukanaan asunnon takapihalle. Siellä kimalteli sininen meri. Mä huokaisin. Emilykin hymyili. Me vaihdettiin uimapukuihin ja Emily juoksi kiljuen mereen. Emilyn innostus tarttui muhunkin ja juoksin sen perässä. Me uitiin koko päivä ja leikittiin rannalla. Mä pystyin unohtamaan Serenan ja pitämään hauskaa.


Illalla me syötiin Emilyn äidin, Lucian, tekemää spagettia. Lucia kohteli mua kuin perheenjäsentä. Se huomautti kun puhuin ruoka suussa tai kun röyhtäilin. Emily sai kuulla samoista asioista. Kaiken keskeytti kuitenkin puhelimen pirinä. Emily kiirehti vastaamaan ja pian se huusi mua puhelimeen.

          "Kayla", mä vastasin puhelimeen. Puhelimen toisesta päästä kuului nyyhkytystä.
"Haloo?", mä kyselin pelokkaana.
"Serena…", mä tunnistin äidin värisevän äänen.
"Äiti, mitä Serenasta?" Kysyin, vaikka tiesin mitä oli tapahtunut. Kyynelet alkoivat valua pitkin mun poskia.
"Serena kuoli", äiti sai sanottua.
Mä parkaisin ja paiskasin puhelimen kiinni.


Samassa Lucia saapui huoneeseen. Lucia kiersi kätensä mun ympärille ja halasi. Mä tukeuduin Luciaan ja itkin. Lucia kuiskaili sanoja mun korvaan ja yritti lohduttaa. Mun päässä kaikui vain kuitenkin kolme sanaa. Serena oli kuollut.

Minä olen todella laiska, joka selittääkin miksi osassa kesti näin kauan. Seuraava osa tulee nopeampaa, n. viikon kuluttua tai aikaisempaa.
Kommenttia?
- Arianna