Mä katselin itseäni peilistä ja mietin. Mä mietin kaikkea tapahtunutta. Serenaa, äitiä, itseäni, Emilyä, Luciaa ja merta. Me oltiin heti Emilyn ja Lucian kanssa lähdetty niiden loma-asunnolta äidin soiton jälkeen. Kotona äiti oli jo järjestämässä hautajaisia. Se halusi, että Serena haudattaisi meidän pihaan. Hautajaiset oli pian valmisteltu. Eihän sinne tullut kukaan muu kuin mä, äiti ja Will. Mä kysyin äidiltä, miksi se kutsui Willin.
"Will tulee mun tueksi…ja sun", äiti oli vaan sanonut. Mä olin tuhahtanut ja lähtenyt huoneeseeni.
Ja nyt oli se päivä. Hautajaiset. Mä olin ollut koko päivän omissa oloissani. Mä en halunnut kuulla Willin pahoitteluja. Tai kenenkään muun, ketkä pistäytyivät käymään. Ne eivät olleet edes tunteneet Serenaa.


Hautajaisten alkaessa mä uppouduin taas omiin ajatuksiini. Papin puheet menivät multa ohi. Mun päähän ei mahtunut muuta kuin Serena. Mä näin silmissäni mun ja Serenan leikkivän nukkekodilla. Sitten rakentamassa puumajaa. Kuvat vilisivät mun silmien edessä. Mua harmitti, että lopussa mä ja Serena oltiin riidelty niin paljon. Mä olin hukannut kaiken tärkeän ajan sen kanssa. Nyt mä en enää koskaan näkisi Serenaa tai halaisi sitä.


Mun katse kääntyi äitiin, mutta käänsin sen heti pois. Miten nopeasti mun tunteet olikaan muuttuneet sitä kohtaan. Kaikki oli äidin syytä. Se oli tönäissyt Serenaa. Se oli vienyt Serenan multa. Sitä mä en koskaan unohtaisi.

          Pappi lopetti. Will ja äiti nousi seisomaan. Mäkin nousin. Äiti yritti tulla halaamaan, mutta mä työnsin sen pois. Se ei saisi koskea muhun enää koskaan.
"Älä koske muhun! Älä koske, älä koske!" Mä huusin äidille. "Murhaaja!"
Äiti katsoi mua ihmeissään ja se oli ihan itkun partaalla. Mäkin tunsin kyyneleiden tulevan ja lähdin juoksemaan pois.

Äiti ja Will jäi katsomaan kun mä juoksin pois. Äiti seisoi hetken paikallaan. Sitten se lähti juoksemaan mun perään.


Mä näin oven avautuvan mun perässä ja huomasin tuijottavani äitiä.
"Kayla…", äiti kuiskasi ja yritti lähestyä mua. Mä kavahdin taaksepäin ja huusin taas:
"Älä koske! Murhaaja!"
Äidin silmiin nousi kyyneleitä. Mäkin itkin.
"Kayla…Kayla…", äiti kuiskaili.
Mä tuijotin äitiä silmät sumeina kyynelistä.
"Mä en halua nähdä sua enää koskaan. Sä tapoit Serenan!" Mä huusin lisää itkuisella äänellä.


Äiti pyyhki kyyneleensä pois.
"Älä sano niin", äiti jatkoi kuiskaamista.
"Mä en puhu murhaajien kanssa", mä sanoin ja äidin silmiin nousi uudet kyyneleet. Se ei kestänyt enempää vaan kääntyi pois ja lähti. Mä kuulin ulko-oven lyötävän kiinni ja kaaduin lattialle.
"Serena…" mä kuiskailin vuorostani ja itkin. Jostain mä sain ylimääräistä voimaa vaihtaa unipukuun ja raahautua sänkyyn. Mä itkin vielä pitkään, ennen kuin nukahdin.


Yöllä mä heräsin. Mulla oli sellainen tunne, että mä en saisi nyt nukahtaa uudelleen. Mä annoin katseeni harhailla ympäri mun huonetta. Ikkunan kohdalla mun sydän jätti yhden lyönnin väliin. Ikkunan luona seisoi Serena. Kun meidän katseet kohtasivat, Serena hymyili varovasti.
"Serena!" Mä huudahdin ja lähdin ikkunalle.


Kun mä pääsin ikkunalle, ulkona ei ollutkaan ketään. Mä tajusin nähneeni näkyjä ja huomasin itkeväni taas. Mä seisoin ikkunan luona vielä kauan, kuin odottaen Serenan ilmestyvän jostain. Kun en enää pystynyt valvomaan, menin nukkumaan. Mä en tiennyt kuinka suuren virheen teinkään.

Ja siinä olikin tämä osa. Toivottavasti piditte.
Kommenttia!
- Arianna